Poika nyökkäsi ääneti äidilleen, joka oli juuri peitellyt hänet sänkyyn. Äiti sulki valot ja kääntyi vielä katsomaan poikaa ennen kuin sulki oven. Poika näki äidin huolestuneen ilmeen hyvin käytävältä loistaneessa valossa. Viimeisimmän tapauksen jälkeen äiti oli poistanut huoneesta sakset ja muut esineet, joilla uskoi hänen voivan vahingoittaa itseään. Äidin huoli oli turhaa. Hän ei ymmärtänyt, että poika oli vahvimmillaan öisin.
Äiti oli juoksuttanut poikaa erityisasiantuntijalta toiselle. Lääkärit olivat todenneet pojalla eritasoisia psykooseja ja mielialahäiriöitä. Masennusta, harhaluuloisuutta ja viimeisimmän arvion mukaan jo lievää skitsofreniaa. Poika nauroi heille ääneti mielessään. Hekään eivät ymmärtäneet. He eivät koskaan ymmärtäisi.
Keskiyö lähestyi. Varjot aloittivat tanssinsa pojan huoneen seinillä. Poika tutkiskeli varjojen leikkiä tottuneen oloisesti. Alussa ne olivat pelottaneet häntä, mutta nykyään tanssilla oli rauhoittava vaikutus. Nyt hän tiesi. Ne kutsuivat häntä uneen. Uneen, jossa taistelu elämästä ja kuolemasta alkaisi taas. Varjot eivät olleet luonteeltaan pahoja. Ne toimivat viestinviejinä, puolueettomina onnen toivottajina. Poika sulki silmänsä ja otti mukavan asennon sängyssä. Hän oli valmis. Tänään hän vihdoin kääntäisi taistelun voitokseen.
***
Poika matkasi läpi unitasojen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Määränpää hohti kirkkaana hänen mielessään. Hänen oli päästävä alimmalle tasolle. Kaikki oli alkanut muutama kuukausi sitten. Poika oli nähnyt hirveitä painajaisia jo monta päivää peräkkäin. Yrittäessään paeta kammotuksia hän oli kurkottanut epätoivoisesti kaikkialle saaden viimein kiinni jostain. Poika ei ollut tiennyt mikä häntä odottaisi, mutta hänen oli päästävä pois. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli astunut syvemmälle. Hän oli löytänyt itsensä valtameren rannalta. Vesi oli puhtainta, jota hän oli koskaan nähnyt. Korallit loistivat meren pohjalta auringon kalpeassa valossa ja koreanväriset kalat uivat pelotta rantavesissä. Vieno tuuli oli hulmuttanut pojan pellavaisia hiuksia. Sillä hetkellä syvä rauhantunne oli vallannut pojan, ja hän tiesi pystyvänsä tässä paikassa mihin vain.
Lääkärit olivat kertoneet hänelle, ettei mikään tästä ollut totta. Että hänen pitäisi keskittyä valveilla olon maailmaan, olla kiltti poika äidilleen. Reaalimaailma, kuten lääkärit sitä olivat kutsuneet, oli aina tuntunut pojasta aivan liian rajoittuneelta. Miksi hänen piti olla oman hauraan ja heikon ruumiinsa vanki? Miksi hänen piti seurata ahdasmielisen fysiikan lakeja, joita hänelle yritettiin koulussa opettaa? Unessa hän viimein sai olla oma itsensä. Ruumis ei ollut rajoite vaan voimavara. Hänen mielensä pystyi asioihin, jotka olivat mahdottomia valveilla ollessa. Oli unimaailmassakin toki sääntöjä, ja asiat toimivat tietyllä tavalla. Mutta nämä säännöt eivät tuntuneet ollenkaan samalta kuin kettingit, jotka estivät poikaa nousemasta lentoon valveilla olon maailmassa.
Poika saapui määränpäähänsä alimmalle tasolle ja astui sisään unimaailmaan. Se tuntui aivan siltä kuin heräisi syvästä unesta. Tai kuin avaisi silmänsä ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa pojan kuulo havahtui ennen näköä. Hän kuuli hänelle tuntemattomien lintujen siritystä ja hyönteisten surinaa. Lehtien havinaa. Muiden aistien syntyessä kuuloon liittyi kuuma kostea tunne, rehveän trooppisen metsän hajut ja viimein näön ilmestyessä poika todensi tämänkertaiseksi paikaksi viidakon. Valveilla olon maailmassa aikaa olisi kutsuttu keskipäiväksi auringon porottaessa korkeimmillaan. Aikaisempina öinä hän oli löytänyt itsensä rannan lisäksi muun muassa vuoren huipulta, Afrikkalaiselta savannilta ja keskiaikaisesta linnasta. Joskus paikka oli tuttu entuudestaan mutta usein täysin uusi. Poika ei vielä täysin ymmärtänyt, miten unimaailma toimi, ja paikkojen vaihtelu oli yksi asia, josta hän ei ollut päässyt perille vielä.
Poika tarkkaili ympäristöään mutta ei havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa vilkkaan eläinkunnan pörinän ja lirkutuksen lomasta. Hyvä. Häntä ei ainakaan vielä oltu huomattu. Tai ei oltu huomattu kovin todennäköisesti, sillä tuuhean kasvuston rajoittaman näkymän kanssa ei voinut olla täysin varma. Ehkäpä tämä yö olisi viimein se, kun poika pääsisi yllättämään Nimettömän. Kolmannella matkallaan unimaailmassa poika oli löytänyt itsensä keskiaikaisesta kivilinnasta. Juostessaan pitkin kauniisti työstettyjä käytäviä hän oli sattumalta saapunut valtaisaan ruokasaliin, jonka katto nousi ainakin kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Salin toisella laidalla oli istunut nuori tyttö, suunnilleen pojan itsensä ikäinen. Hän oli ensimmäinen ihminen, johon poika oli törmännyt unimaailmassa. Tyttö oli kikattaen ottanut pojan käden omaansa ja johdattanut häntä pitkin linnaa. Yhdessä he olivat tutkineet linnan joka kolkan. Tyttö ei ollut sanonut mitään, ei edes omaa nimeään. Poika oli yrittänyt aloittaa keskustelun muutamaan otteeseen, mutta tyttö oli vain nauraa kikattanut ja juossut sitten seuraavaan huoneeseen.
Viimein he olivat saapuneet linnan keskellä sijainneen suuren tornin huipulle. Tornin alemmissa kerroksissa oli silkillä ja kullalla koristeltuja huoneita. Kuninkaallisen perheen asuintiloiksi poika oli niitä arvellut. Kovan viiman piiskaaman tornin huipulla poika ja tyttö olivat tarkkailleet yhdessä linnan ympärillä avautuvaa maisemaa.
"Eikö sinun olisi jo aika kertoa, kuka sinä olet? Tai kerro edes, että oletko sinäkin unimatkaaja?"
poika oli yrittänyt avata keskustelun jälleen kerran. Ainakaan tällä kertaa tytöllä ei ollut paikkaa, jonne paeta kysymystä. Tyttö oli kääntynyt katsomaan poikaa mietteliään näköisenä, ja he tutkivat toisiaan hetken. Poika oli jo aikaisemmin pannut merkille tytön silkkisen pehmeät pitkät tummanruskeat hiukset, yksinkertaisen mutta kauniin valkoisen mekon ja leikkisen oloiset nauravat kasvot. Ällistyksekseen hän oli nyt huomannut tytön pupillien olevan täysin valkoiset ja miettiessään, kuinka oli voinut olla moista huomaamatta ja oliko tämä olento edes ihminen, oli tyttö väläyttänyt hänelle nopean hymyn, joka oli saanut veren jäätymään hänen suonissaan. Se hymy ei ollut ollut ollenkaan samanlainen kuin aikaisemmat tytön nauraen antamat. Se hymy oli saanut pojan toivomaan, että hän olisi ollut mahdollisimman kaukana tytöstä juuri sillä hetkellä. Samalla tytön mekko ja hiukset olivat alkaneet värjäytyä mustaksi, ja hentoa mustaa usvaa oli alkanut nousta hänen jalkojensa ympäriltä.
"Tietämätön, olet astunut paikkaan, josta ei ole paluuta. Tästä hetkestä lähtien sielusi on oleva minun tästä ajasta viimeiseen aikaan. Elämänveresi tulee ruokkimaan maailmasi tuhoa. Varjojen tanssi tulee kertomaan pimeyden noususta."
oli tyttö sanonut äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisi kajahtanut Helvetin syvimmästä loukosta. Poika ei ollut koskaan halunnut mitään niin paljon kuin päästä pois tästä tilanteesta. Kauhu oli kuitenkin lamaannuttanut hänet täysin. Täällä hänen ruumiinsa oli voimakas, mutta mieli oli pettänyt hänet tällä kertaa! Pojan vielä ollessa keskittynyt tytön kasvoihin survaisi tyttö yhtäkkiä kädellään kohti pojan keskivartaloa. Ällistyneenä poika käänsi katseensa alas ja näki vatsaansa survaistun mustan tikarin kahvan. Haavasta vuoti mustaa vismaa, joka haihtui savuksi päästessään kosketuksiin ilman kanssa. Tyttö jatkoi kauhea virnistyksensä kasvoillaan:
"Olen merkinnyt sinut omakseni. Tulen nauttimaan jahdistamme tulevien öiden aikana."
Tässä kohtaa poika oli menettänyt tajuntansa unessa. Hän heräsi valveilla olon maailmassa talonsa keittiön lattialta kyljessään keittiöveitsi, jonka kaikki uskoivat hänen itse siihen syösseen. Seuraavana päivänä äiti oli vienyt hänet ensimmäisen kerran "jututtamaan mukavaa miestä". Viimeisen kahden kuukauden aikana tämä olento, jonka poika mielessään nimesi Nimettömäksi, ilmestyi unimaailmassa pojan eteen ottaen monia muotoja. Joskus hän oli jokin eläin, joskus taas karski murhamies. Aina Nimetön ei ottanut edes elävää muotoa. Kerran hän oli labyrintti, toisen kerran taas myrkky tikarin kärjessä. Tytön hahmossa Nimetön ei ollut ilmaantunut ensimmäisen kohtaamisen jälkeen. Monista muodoista huolimatta poika aavisti aina, että olento oli Nimetön. Hän ei osannut selittää sitä. Hän vain tiesi.
Poika ei tavannnut Nimetöntä joka yö unimaailmaan astuessaan. Silloin kun he kohtasivat, alkoi aina taistelu, joka merkitsi pojalle elämää tai kuolemaa. Viimeisten kuukausien aikana he olivat taistelleet fyysisen voiman lisäksi mielen voimasta hulluuden rajamailla. Toistaiseksi pojan äly oli pitänyt pintansa, mutta fyysisissä koitoksissa hän oli jäänyt toiseksi kerran jos toisenkin. Silloin hän aina heräsi valveilla olon maailmassa ruumistaan loukanneena. Ja aina haavat vaikuttivat itse aiheutetuilta. Lääkärit olivat jo alkaneet puhua hänen siirtämisestään laitoshoitoon. Poika ei välittänyt. Hän voisi käydä taisteluaan missä vain.
Kauhun täyttämän alun jälkeen poika oli alkanut nauttia kisailusta. Tai jahdista kuten Nimetön oli asian ilmaissut. Koitoksissa poika pääsi käyttämään unimaailmassa saamaansa uutta voimaansa. Hän myös löysi taisteluista nautinnollisia viettelyn elementtejä. Kahden hyvin voimakkaan olennon välinen voimainkoitos, jossa vuoropuhelu käytiin älyn ja fyysisen voiman keinoin. Poika ei ollut vielä kertaakaan saanut yliotetta, ja hänestä tuntuikin, että Nimettömälle tämä kaikki oli vain leikkiä alemman olennon kanssa. Poika odotti nauttien tilannetta, jolloin viimein saisi yliotteen. Hän ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin Nimettömän tunnustavan heidän yhdenvertaisuutensa.
Voimistuva tuuli heilutti viidakkopuiden lehviä. Poika mietti seuraavaa siirtoaan. Liikkuminen tiheän trooppisen metsän läpi ei tulisi olemaan helppoa. Puiden latvojen yläpuolella lentäminen oli poissa kyseestä. Nimetön havaitsisi hänet kilometrien säteeltä. Poika loi käteensä viidakkoveitsen mutta hylkäsi ajatuksen saman tien. Tuuhean pusikon katkomisesta kuuluisi liikaa ääntä. Tänään hän ei tekisi virheitä! Tänään hän viimein voittaisi jos ei nyt sotaa niin ainakin taistelun. Lopulta hän päätyi hitaan liikkumisen kannalle valiten varusteikseen maastokuvitetun armeijapuvun ja tukevat vaelluskengät. Poika lähti liikkeelle suunnaten kohti isoa kukkulaa, jolla suunnalla hän aavisti Nimettömän olevan. Hän arveli tämän aavistuksen kumpuavan samasta lähteestä kuin sen, kuinka hän pystyi tunnistamaan Nimettömän muodosta huolimatta. Ehkä Nimettömän hänelle tekemä merkintä oli syy tähän kaikkeen. Poika rämpi aikansa pitkin aluskasvillisuutta, kunnes tuskastui hitaaseen etenemiseen sen verran, että päätti laskea varovaisuuttaan pykälällä siirtyen kävelemisen sijaan loikkimaan puun oksalta toiselle. Unimaailmassa hän ei tuntenut väsymystä, ja moiset reaalimaailmassa yliluonnollisilta tuntuvat liikuntasuoritukset olivat helppoja. Hänen havaitsemisensa olisi kuitenkin hieman helpompaa. Yllätyksen tuoma etu tarkoitti usein voittoa näissä kisailuissa.
Poika saapui kukkulan laen reunalle pysähtyen runsaslehväisen puun oksalle tarkkailemaan paikkaa. Keskellä kukkulaa avautui koko laen kokoinen kraatteri, jonka pohjalla oli pieni kirkasvetinen lampi. Alueen eläimet todennäköisesti käyttivät sitä juomapaikkanaan. Lammen vastakkaisella rannalla torkkui puiden katveessa olento, joka muistutti huomattavasti tyttöä, NImettömän ensimmäistä hahmoa. Ehkä tämä oli hänen todellinen muotonsa? Poika ei ollut uskoa onneaan. Uskomatonta! Nimetön ei selvästikään ollut odottanut kohtaavansa poikaa tänä yönä. Poika mietti strategiaansa. Jos hän lähtisi kutistamaan neljänkymmenen metrin välimatkaa, saattaisi tarkkakorvainen Nimetön havaihtua, ja koitos menisi voimien mittelöksi. Ei, parempi olisi ampua hänet tältä etäisyydeltä. Poika ei ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt ampuma-aseita, mutta unimaailmassa se ei olisi mikään este. Hän halusi kuitenkin varmistuksen siltä varalta, että ensimmäinen laukaus menisi ohi. Ja mieluiten niin, että se ei paljastaisi hänen olinpaikkaansa.
Lopulta poika päätyi luomaan käteensä varsijousen, jonka kantama riittäisi tälle matkalle paremmin kuin hyvin. Hän loi vielä toisen niin ikään ladatun varsijousen viereensä oksalle oikealle puolelleen. Hänellä olisi kaksi yritystä. Toinen laukaus olisi ilmassa ennen, kuin Nimetön ehtisi reagoida ensimmäiseen. Poika otti tukevan asennon oksalla ja asetti jalkajousen olkaansa vasten. Hän oli lukenut jostain, ettei aseella kannata tähdätä liian kauan. Käsi alkaa täristä eikä tarkkuus ainakaan parane. Vaikka tämä sääntö ei välttämättä pätenyt unimaailmassa, päätti poika luottaa siihen. Jo nuolen lähtiessä liikkeelle poika tiesi onnistuneensa. Laukaus osuisi Nimetöntä rintaan jättäen ihmiselle kuolettavan haavan.
Nuoli upposi kohteeseensa kuin kuuma veitsi voihin. Poika päästi leveän virnistyksen. Tässä se nyt oli. Hänen voittonsa. Virne vaihtui kuitenkin ihmetykseksi, kun Nimetön pöllähti osuman voimasta savupilveksi haihtuen kuin tuhka tuuleen. Poika oli odottanut verta tai edes jotain muuta tuskaan viittaavaa. Parahdusta tai muuta vastaavaa. Mutta tässäkö tämä nyt oli? Oliko hän voittanut? Tämä voitto ei tuntunut yhtään niin makealta, kuin hän oli kuvitellut.
"Kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
nauraa kikattava tytön ääni sanoi pojan vasemmalta puolelta. Poika käänsi katseensa kohti ääntä huomaten, kuinka osana puun runkoa erottuivat tornin huipulta niin tutut tytön kasvot. Hädissään poika alkoi kopeloida takaansa varalla ollutta joustaan, jota ei kuitenkaan löytynyt siihen jätetyltä paikalta. Nopeasti taakse vilkaistessaan hän tajusi hävinneensä jälleen kerran. Puun oksasta oli kasvanut kaksi kättä, jotka pitelivät varsijousta tiukasti otteessaan. Nuoli oli suunnattu suoraan kohti pojan rintaa.
"Saaliin rooli sopii sinulle niin paljon paremmin kuin metsästäjän, pieni Tietämättömäni"
ilkkui Nimetön tällä kertaa niin heleällä tytön äänellään laukaistessaan nuolen kohti poikaa.
***
"Iiaaaaaaaaaaaaah!"
Poika havahtui hereille äitinsä kimeään kiljaisuun. Samalla tuskan aallot levisivät joka puolelle hänen ruumistaan. Silmät aukaistuaan poika totesi makaavansa keskellä kasaa lasinsiruja. Hän oli ilmeisesti ottanut kirjoituspöydän tuolinsa, lyönyt sillä ikkunan rikki, ja päätynyt syntyneeseen sirpalekasaan makaamaan. Muutaman sirpaleen hän oli iskenyt rintaansa. Verinoro valui hänen otsaltaan alas himmentäen näköä. Kymmenet pienet haavat ympäri kehoa muistuttivat häntä olemassaolostaan. Isä juoksi hänen luokseen estääkseen poikaa satuttamasta itseään lisää. Äiti lähti huoneesta vauhdilla ilmeisesti soittaakseen ambulanssin paikalle. He eivät ymmärtäneet. Poika oli hävinnyt taistelun jälleen kerran, mutta sota oli vielä kesken. Hän ei ollut valmis luovuttamaan. Hän ei koskaan luovuttaisi. Nimetön ei ymmärtänyt, että pojalle hänen valveilla olon maailmansa ruumiillinen tuska ei merkinnyt mitään. Vain unimaailmalla oli merkitystä. Vain siellä hän oli kokonainen. Ja siellä hän saavuttaisi ensi kerralla ensimmäisen voittonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti