Aamuauringon vielä noustessa nuori nainen katseli allaan avautuvaa näkymää raunioituneeseen Akran kylään. Läheinen kukkula antoi hyvän näkymän vuosi sitten poltettuun kylään. Moni olisi pitänyt naista vähintäänkin sievänä. Jokunen kutsunut ehkä jopa kaunottareksi. Nainen oli pukeutunut yksinkertaiseen nahkanuttuun ja villahousuihin. Nahkasaappaat olivat kuluneet mutta hyvin hoidetut. Pitkät mustat hiuksensa hän oli palmikoinut yhdelle letille, jotteivat ne haittaisi vikkelää liikkumista ja esteetöntä näköä tilanteen niin vaatiessa. Hän kantoi mukanaan lyhyttä jousta, nuoliviiniä lanteellaan sekä kovia kokenutta nahkareppua, joka kertoi runsaasta matkustamisesta. Hän oli kuin kuka tahansa metsästäjä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että hän oli nainen. Vielä tänäkään päivänä se ei ollut tavallista.
Kirie tarkasteli Akraa, jota oli kutsunut kodikseen vielä neljä vuotta sitten. Olihan hän kuullut huhuja kylän tuhosta, mutta hänen oli kuitenkin nähtävä rauniot omin silmin. Akra oli ollut jos ei nyt kukoistava niin ainakin varakas maatalousyhteisö muiden Oksavirran varrella sijaitsevien kylien tapaan. Varsinainen kylä koostui vain noin viidestäkymmenestä rakennuksesta, mutta paikalliset laskivat myös lähellä sijaitsevat maatalot peltoineen osaksi Akraa. Kyläyhteisöä koskevat tärkeät päätökset olivat kyläneuvoston ja sitä johtaneen pormestarin vastuulla. Neuvosto koostui seudun isoimmat tilukset omaavista maanomistajista ja kylän taitavimmista käsityöläisistä. Pormestari oli yleensä alueen suurin maanomistaja, ja virkaa olikin hoitanut kolme viime sukupolvea Dorstenin suku, jonka vehnäpellot ulottuivat aina itäisten Viimavuorien alarinteille asti.
Kirien katse kiinnittyi Akran keskellä sijaitsenneen Dorstenin kartanon raunioihin. Nähtyään matkoillaan aatelisten kartanoita hän tiesi, ettei se oikeastaan ollut kartano, mutta Dorstenin talo oli kuitenkin ollut kylän suurin rakennus. Hänen lapsuudenkotinsa. Kirie oli koko nimeltään Kirie Dorsten, Akran viimeisimmän pormestarin Jaakob Dorstenin ainoa lapsi. Se oli asema, joka oli tuntunut pienestä lapsesta niin ylpeältä, mutta joka vuosien saatossa oli alkanut ahdistamaan yhä enemmän ajaen hänet lopulta karkaamaan kotikylästään. Kylässä oli alkanut kiertää huhuja Kirien ja kaksi vuotta nuoremman kutojan tyttären Meerin liiankin läheisistä väleistä. Eivät he olleet oikeastaan kerenneet tehdä mitään, mistä olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä, mutta kun läheisessä Heisrin kylässä jäi varakas maatilallinen leskeksi, päätti isä vaimentaa huhut poliittisella naimakaupalla. Sellainen ei sopinut 15-vuotiaalle Kirielle, ja niimpä hän ilmoitti Meerille palaavansa muutaman vuoden kuluttua hakemaan tätä ja lähti yönselkään jättäen taakseen kaiken, jonka oli koskaan tuntenut.
Ja nyt hän oli palannut. Juuri sopivasti ennen sadonkorjuukauden alkua, jolloin tavallisesti vietettiin hääjuhlia. Nuoret maatilalliset esittelivät vaurauttaan yrittäen saavuttaa tyttöjen suosion. Meeri olisi melkein seitsemäntoista, juuri sopivassa naimaiässä Akran perinteiden mukaan. Mutta kylää ei enää ollut. Ei Meeriä. Viikko sitten hän oli kuullut ensimmäiset tarinat Akran tuhosta. Tarinat vaihtelivat, mutta ydin oli sama: Akraa ei enää ollut. Kirie tunsi kyyneleiden olevan tulossa. Ei niinkään kylän mutta Meerin vuoksi.
"Tunsitko täältä ketään?"
miehen ääni kysyi Kirien takana. Kirie hätkähti äkillisen äänen johdosta. Mies ei ollut päästänyt mitään ääntä lähestyessään. Kirie oli ylpeä taidoistaan jäljittämisen, metsästyksen ja huomaamatta liikkumisen saralla. Hän luotti kuuloonsa ja näköönsä tavallista enemmän ja piti itsestään selvyytenä sitä, että oli tilanteen herra missä sitten liikkuikaan. Ja hänet oli yllätetty! Kirie kääntyi kohottaen samalla joustaan vain ällistyäkseen nähdessään harmaapartaisen sauvaan nojaavan vanhuksen. Vanhus kohotti kulmiaan kysyvästi ja Kirie laski aseensa häpeilevästi.
Kirie ei tunnistanut vanhusta Akrasta. Vanha mies oli Kirietä lähes päätä pidempi. Hänen pitkähköt jo harmaantuneet hiuksensa ulottuivat olkapäille ja suippomainen parta rinnan tasolle. Hän oli pukeutunut yksinkertaisiin ruskean ja mustan sävyisiksi värjättyihin villavaatteisiin. Miehen asustuksen täydensi kulunut mutta siisti tummanruskea viitta. Kirie pani merkille, että miehen vaatteet olivat epätavallisen paksut lämpimän loppukesän ilmoihin, ja sopivat paremmin syksyn tuuliin ja sateisiin. Vanhus ei kuitenkaan näyttänyt hikoilevan vaan tarkkaili vain tyynesti Kirietä ottaen tukea tammisauvastaan, joka ulottui häntä pään korkeudelle.
Kirie päätti vastata varovaisesti painottaen, ettei ollut paikallisia:
"Tulin kaukaa tapaamaan ystävääni. Mitä täällä on tapahtunut?"
Vanhus asteli Kirien viereen ja käänsi murheellisen oloisena katseensa alla avautuvaan rauniokasaan. Hän alkoi kertomaan hiljaisella äänellä:
"Siitä on lähes täsmälleen vuosi. Pitkän jahdin jälkeen kuninkaallinen ratsuosasto sai ahdistettua Teurastajana tunnetun rosvoparonin joukkioineen vasten Oksavirtaa. Teurastaja oli nimensä veroinen raakalainen, jonka ryöstöretkiltä pitkin Itäistä provinssia ei montaa todistajaa jäänyt. Ja niimpä hän ahdistettuna kuohuvaa virtaa vasten tarttui ainoaan oljenkorteensa, jolla saattoi välttää hirsipuun. Hän lähti ylittämään jokea kohdassa, jossa joki oli leveimmillään ja virta rajuimmillaan. Ylitys maksoi paljon. Vain parisenkymmentä hänen lähes satapäisestä joukostaan pääsi elossa toiselle puolelle. Hevosia vain muutama. Teurastaja johti jäljelle jääneen joukkonsa syvemmälle itään pieneen Oksavirran haaraan. Haaraan, jonka varrella Akra oli sinä iltana aloittamassa vuotuista sadonkorjuujuhlaansa."
Kirie kuunteli sanomatta sanaakaan. Hän saattoi jo arvata tarinan lopun, mutta antoi kuitenkin vanhuksen jatkaa loppuun asti:
"Juhlakansa oli kokoontunut tavalliseen tapaan laitumelle kylän eteläpuolelle. Laulu ja musiikki raikui, ja ihmiset pyörähtelivät perinnetanssien askelien mukaan, kun Teurastaja ratsasti Akraan. Maatilallisista ja käsityöläisistä ei ollut vastusta kahdellekymmenelle murhamiehelle. Osa pääsi pakenemaan läheisiin metsiin tai piiloutumaan kellareihin, mutta sinä yönä Akra menetti yli puolet väestään ja paloi tuhkaksi jättäen vain perustukset jälkeensä. Teurastaja saatiin kiinni kaksi päivää myöhemmin ja hirtettiin viikon sisään. Akra oli kuitenkin kokenut tuhonsa."
"Miksei Akraa jälleenrakennettu uhan ollessa ohi?"
Kirie kysyi, vaikka ääni hänen päässään huusi häntä kysymään, oliko Meeri elävien vai kuolleiden joukossa.
"Ihmiset puhuivat pormestarin tyttären kirouksen koituneen viimein kylän tuhoksi. Erityisesti vanha kansa piti paikkaa kirottuna. Uskon kuite.."
vanhus aloitti joutuen Kirien keskeyttämäksi tämän huutaessa väliin:
"Pormestarin tyttären?"
"Akrassa kerrottiin tarinaa joitakin vuosia sitten kadonneesta pormestari Dorstenin tyttärestä, jonka kerrotaan harrastaneen noituutta pahuuden palveluksessa. Moraalittomien puuhiensa viettelemänä tyttö kieltäytyi oivasta naimakaupasta ja kirosi koko kylän lähtiessään jättäen sen paholaisen haltuun. Uskon kuitenkin, että jälleenrakentaminen jätettiin toistaiseksi surun ollessa vielä mielessä, ja pienen selviytyjämäärän takia oli luonnollisempaa soluttautua osaksi muita lähialueen kyliä."
vanhus jatkoi hätkähtämättä. Kirie tuskin kuuli vanhuksen tarinan loppua. Eihän vanha mies voinut tietää, kuka hän oli. Hän oli varma, ettei ollut koskaan aikaisemmin tavannut miestä. Ehkä se oli vain sattumaa, että vanhus oli maininnut hänet. Pilke miehen silmäkulmassa antoi kuitenkin vaikutelman huvittuneisuudesta.
"Kuka oli ystäväsi, jota tulit tapaamaan?" vanhus kysyi.
"Tunsin kutoja Shandolinin perheineen. Ja Dorstenin perhe oli äitini tuttavia."
Kirie ei malttanut olla kysymättä vanhemmistaan, vaikka ei ollutkaan ajatellut heitä matkallaan Akraan.
"Vai että Shandolinit. Kuulemani mukaan valitettavasti kutojapariskunta kuoli hyökkäyksessä. Heidän nuori tyttärensä on elossa. Dorstenit taas... Pormestari Jaakob oli ensimmäisiä uhreja. Hän halusi varmistaa mahdollisimman monen pääsevän pakoon kaaoksenkin keskellä. Hänen vaimonsa selvisi ja puhutaan, että hän avioitui viime vuonna mukavan leskimiehen kanssa Naarin kylässä."
vanhus selosti. Helpotuksen aalto kulki Kirien lävitse. Meeri oli elossa! Hänen vanhempansa taasen: Kirie ei tuntenut surua isänsä kuolemasta. Viha isää kohtaan oli haihtunut vuosien saatossa, ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ilman mitään tunteita. Olipahan hän sentään kuollut kuten elänytkin: Akrasta huolehtien oman etunsa nojallakin. Kirie oli tyytyväinen, että äiti oli löytänyt lohtua ja iloa loppuelämäkseen. Äiti oli aina ollut hänelle hyvä, ja vaikka Kiriellä ei ollut aikomustakaan tavata äitiään, toivoi hän äidilleen kaikkea hyvää.
Kirie oli juuri aikeissa kysyä Meerin olinpaikasta vanhalta mieheltä, kun tämä yhtäkkiä sanoi voimakkaalla äänensävyllä, joka oli täysin erilainen tähän astisesta hiljaisesta ja heikon oloisesta vanhuksesta:
"Kirie Dorsten, minulla on sinulle viesti Meeri Shandolinilta."
Kirie oli kuin puulla päähän lyöty. Vanhus tunsi hänet ja oli selvästi pitänyt häntä pilkkanaan koko ajan. Kirie aikoi sanoa vanhukselle kuultavansa, kun tämä ojensi sinetöityä kirjettä hänelle. Pormestarin tyttärenä häntä oli opetettu lukemaan ja kirjoittamaan, mutta käsityöläisten keskuudessa maaseudulla se oli harvinaista.
"Älä yritä huijata minua. Meeri ei osaa kirjoittaa."
Kirie sanoi katsoen vanhusta epäillen. Vanhus jatkoi samalla vahvalla äänellä:
"Sinä et ole ainoa, joka on muuttunut näiden neljän vuoden aikana, Kirie Dorsten. Meeri ei ole enää se hiljainen kutojan tytär, jonka sinä tunsit. Hän lähti Akrasta vain vuosi sinun jälkeesi tarkoituksenaan löytää sinut. Tiemme kohtasivat ja otin hänet siipeni alle. Kun kerroin Meerille sinun olevan matkalla Akraan, hän halusi palavasti olla se, joka ottaisi sinut vastaan. Hänellä on kuitenkin tärkeä tehtävä, joka ei sallinut hänen läsnäoloaan täällä tänään."
Kirie otti sanattomana vanhuksen ojentaman kirjeen. Tämä jälleennäkeminen ei sujunut ollenkaan niin, kuin hän oli ajatellut. Hänen mielessään hän matkustaisi Akraan ja pelastaisi Meerin tylsältä elämältä työläisen vaimona. He matkustaisivat yhdessä, ja hän näyttäisi Meerille maailman tavat. Maailmassa on paikkoja, joissa heidän suhteelleen oltaisiin suvaitsevaisia. Hän oli takertunut ideaan, että Meeri tarvitsi nimenomaan häntä. Kirie rikkoi sinetin ja luki Meerin kirjoittaman viestin:
"Rakas Kirie
Olen pahoillani, että en pysty täyttämään lupaustamme tavata Akrassa palatessasi. Sinä tosin taisit olettaa minun jäävän kylään. Muistatko, kun puhuimme lähtösi iltana kuinka maailmassa on paljon muutakin kuin vain kotikylä, ja kuinka kokisimme sen yhdessä jonain päivänä. Kylässä puhuttiin minusta edelleen pahaa lähtösi jälkeen, joten päätin lähteä ja kokea seikkailun huuman itsekin. Mietin vain, kuinka ilahtuisit, kun yllättäen ilmestyisin ylpeänä eteesi. Olin nuori ja hölmö.
Mestari pelasti minut varmalta kuolemalta. Minulla ei ollut taitoja selvitä ulkomaailmassa saatika sitten rahaa tai edes mitään tietoa olinpaikastasi. Onneksi mestari sattui paikalle samaan aikaan, kun tapasin ensimmäiset rosvot. Sinä päivänä päätin, että kun ilmestyisin eteesi, olisin vahva ja itsenäinen.
Mestari auttoi minua ymmärtämään, että maailmassa levottomuudet kasvavat päivä päivältä nykyään. Mestarillani on tärkeä tehtävä, ja minä haluan auttaa häntä. Jos etsit vielä paikkaasi maailmassa, ja olet epävarma kohtalostasi, anna mestarini näyttää sinulle tie. Hän näytti minulle, enkä kadu päätöstäni.
Toivottavasti tiemme kohtaavat taas pian.
Meeri"
Kirie nosti katseensa kirjeestä vanhukseen kasvoillaan kysymyksiä täynnä oleva ilme. Vanha mies väläytti leveän hymyn ja kysyi:
"Oletko kuullut Varjokilven killasta?"
perjantai 12. helmikuuta 2016
Toinen viikko ja edelleen täällä!
Oikein mukavaa alkavaa viikonloppua!
Tuli tässä sitten aloitettua pidempi kirjoitusprojekti, vaikka viime viikolla lupasin julkaista jotakin viikoittain. Kerron siitä enemmän siinä vaiheessa, kun projekti on pidemmällä. Tällä viikolla täytyy kuitenkin kurottaa vanhojen tekstien varastoon (joka ei ole kovin suuri).
Kun viime marraskuussa aloitin kirjoittamaan puhtaaksi tarinoitani, aloitin jo useamman vuoden päässä olleestani kolmiosaisesta fantasia-eepoksesta, Varjokilven killasta. Maailmaa luodessani ja prologia kirjoittaessani tuli reealiteetit vastaan ja tajusin, että Varjokilven kilta on vuosien projekti, jota en pysty kirjoittamaan harrastuksena työn ohessa. Tarinan alku on ollut minulle mieluinen jo pitkään ja vain hiotunut paremmaksi ajan kuluessa. Tänään julkaisen ensimmäisen kolmesta kohtauksesta prologista. Mutta annetaan tarinan puhua puolestaan, ja saatte tehdä omat johtopäätöksenne. Kommentit ovat tervetulleita kuten aina.
Tuli tässä sitten aloitettua pidempi kirjoitusprojekti, vaikka viime viikolla lupasin julkaista jotakin viikoittain. Kerron siitä enemmän siinä vaiheessa, kun projekti on pidemmällä. Tällä viikolla täytyy kuitenkin kurottaa vanhojen tekstien varastoon (joka ei ole kovin suuri).
Kun viime marraskuussa aloitin kirjoittamaan puhtaaksi tarinoitani, aloitin jo useamman vuoden päässä olleestani kolmiosaisesta fantasia-eepoksesta, Varjokilven killasta. Maailmaa luodessani ja prologia kirjoittaessani tuli reealiteetit vastaan ja tajusin, että Varjokilven kilta on vuosien projekti, jota en pysty kirjoittamaan harrastuksena työn ohessa. Tarinan alku on ollut minulle mieluinen jo pitkään ja vain hiotunut paremmaksi ajan kuluessa. Tänään julkaisen ensimmäisen kolmesta kohtauksesta prologista. Mutta annetaan tarinan puhua puolestaan, ja saatte tehdä omat johtopäätöksenne. Kommentit ovat tervetulleita kuten aina.
lauantai 6. helmikuuta 2016
Varjot tanssivat öisin - novelli
"Hyvää yötä, kulta."
Poika nyökkäsi ääneti äidilleen, joka oli juuri peitellyt hänet sänkyyn. Äiti sulki valot ja kääntyi vielä katsomaan poikaa ennen kuin sulki oven. Poika näki äidin huolestuneen ilmeen hyvin käytävältä loistaneessa valossa. Viimeisimmän tapauksen jälkeen äiti oli poistanut huoneesta sakset ja muut esineet, joilla uskoi hänen voivan vahingoittaa itseään. Äidin huoli oli turhaa. Hän ei ymmärtänyt, että poika oli vahvimmillaan öisin.
Äiti oli juoksuttanut poikaa erityisasiantuntijalta toiselle. Lääkärit olivat todenneet pojalla eritasoisia psykooseja ja mielialahäiriöitä. Masennusta, harhaluuloisuutta ja viimeisimmän arvion mukaan jo lievää skitsofreniaa. Poika nauroi heille ääneti mielessään. Hekään eivät ymmärtäneet. He eivät koskaan ymmärtäisi.
Keskiyö lähestyi. Varjot aloittivat tanssinsa pojan huoneen seinillä. Poika tutkiskeli varjojen leikkiä tottuneen oloisesti. Alussa ne olivat pelottaneet häntä, mutta nykyään tanssilla oli rauhoittava vaikutus. Nyt hän tiesi. Ne kutsuivat häntä uneen. Uneen, jossa taistelu elämästä ja kuolemasta alkaisi taas. Varjot eivät olleet luonteeltaan pahoja. Ne toimivat viestinviejinä, puolueettomina onnen toivottajina. Poika sulki silmänsä ja otti mukavan asennon sängyssä. Hän oli valmis. Tänään hän vihdoin kääntäisi taistelun voitokseen.
Poika matkasi läpi unitasojen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Määränpää hohti kirkkaana hänen mielessään. Hänen oli päästävä alimmalle tasolle. Kaikki oli alkanut muutama kuukausi sitten. Poika oli nähnyt hirveitä painajaisia jo monta päivää peräkkäin. Yrittäessään paeta kammotuksia hän oli kurkottanut epätoivoisesti kaikkialle saaden viimein kiinni jostain. Poika ei ollut tiennyt mikä häntä odottaisi, mutta hänen oli päästävä pois. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli astunut syvemmälle. Hän oli löytänyt itsensä valtameren rannalta. Vesi oli puhtainta, jota hän oli koskaan nähnyt. Korallit loistivat meren pohjalta auringon kalpeassa valossa ja koreanväriset kalat uivat pelotta rantavesissä. Vieno tuuli oli hulmuttanut pojan pellavaisia hiuksia. Sillä hetkellä syvä rauhantunne oli vallannut pojan, ja hän tiesi pystyvänsä tässä paikassa mihin vain.
Lääkärit olivat kertoneet hänelle, ettei mikään tästä ollut totta. Että hänen pitäisi keskittyä valveilla olon maailmaan, olla kiltti poika äidilleen. Reaalimaailma, kuten lääkärit sitä olivat kutsuneet, oli aina tuntunut pojasta aivan liian rajoittuneelta. Miksi hänen piti olla oman hauraan ja heikon ruumiinsa vanki? Miksi hänen piti seurata ahdasmielisen fysiikan lakeja, joita hänelle yritettiin koulussa opettaa? Unessa hän viimein sai olla oma itsensä. Ruumis ei ollut rajoite vaan voimavara. Hänen mielensä pystyi asioihin, jotka olivat mahdottomia valveilla ollessa. Oli unimaailmassakin toki sääntöjä, ja asiat toimivat tietyllä tavalla. Mutta nämä säännöt eivät tuntuneet ollenkaan samalta kuin kettingit, jotka estivät poikaa nousemasta lentoon valveilla olon maailmassa.
Poika saapui määränpäähänsä alimmalle tasolle ja astui sisään unimaailmaan. Se tuntui aivan siltä kuin heräisi syvästä unesta. Tai kuin avaisi silmänsä ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa pojan kuulo havahtui ennen näköä. Hän kuuli hänelle tuntemattomien lintujen siritystä ja hyönteisten surinaa. Lehtien havinaa. Muiden aistien syntyessä kuuloon liittyi kuuma kostea tunne, rehveän trooppisen metsän hajut ja viimein näön ilmestyessä poika todensi tämänkertaiseksi paikaksi viidakon. Valveilla olon maailmassa aikaa olisi kutsuttu keskipäiväksi auringon porottaessa korkeimmillaan. Aikaisempina öinä hän oli löytänyt itsensä rannan lisäksi muun muassa vuoren huipulta, Afrikkalaiselta savannilta ja keskiaikaisesta linnasta. Joskus paikka oli tuttu entuudestaan mutta usein täysin uusi. Poika ei vielä täysin ymmärtänyt, miten unimaailma toimi, ja paikkojen vaihtelu oli yksi asia, josta hän ei ollut päässyt perille vielä.
Poika tarkkaili ympäristöään mutta ei havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa vilkkaan eläinkunnan pörinän ja lirkutuksen lomasta. Hyvä. Häntä ei ainakaan vielä oltu huomattu. Tai ei oltu huomattu kovin todennäköisesti, sillä tuuhean kasvuston rajoittaman näkymän kanssa ei voinut olla täysin varma. Ehkäpä tämä yö olisi viimein se, kun poika pääsisi yllättämään Nimettömän. Kolmannella matkallaan unimaailmassa poika oli löytänyt itsensä keskiaikaisesta kivilinnasta. Juostessaan pitkin kauniisti työstettyjä käytäviä hän oli sattumalta saapunut valtaisaan ruokasaliin, jonka katto nousi ainakin kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Salin toisella laidalla oli istunut nuori tyttö, suunnilleen pojan itsensä ikäinen. Hän oli ensimmäinen ihminen, johon poika oli törmännyt unimaailmassa. Tyttö oli kikattaen ottanut pojan käden omaansa ja johdattanut häntä pitkin linnaa. Yhdessä he olivat tutkineet linnan joka kolkan. Tyttö ei ollut sanonut mitään, ei edes omaa nimeään. Poika oli yrittänyt aloittaa keskustelun muutamaan otteeseen, mutta tyttö oli vain nauraa kikattanut ja juossut sitten seuraavaan huoneeseen.
Viimein he olivat saapuneet linnan keskellä sijainneen suuren tornin huipulle. Tornin alemmissa kerroksissa oli silkillä ja kullalla koristeltuja huoneita. Kuninkaallisen perheen asuintiloiksi poika oli niitä arvellut. Kovan viiman piiskaaman tornin huipulla poika ja tyttö olivat tarkkailleet yhdessä linnan ympärillä avautuvaa maisemaa.
"Eikö sinun olisi jo aika kertoa, kuka sinä olet? Tai kerro edes, että oletko sinäkin unimatkaaja?"
poika oli yrittänyt avata keskustelun jälleen kerran. Ainakaan tällä kertaa tytöllä ei ollut paikkaa, jonne paeta kysymystä. Tyttö oli kääntynyt katsomaan poikaa mietteliään näköisenä, ja he tutkivat toisiaan hetken. Poika oli jo aikaisemmin pannut merkille tytön silkkisen pehmeät pitkät tummanruskeat hiukset, yksinkertaisen mutta kauniin valkoisen mekon ja leikkisen oloiset nauravat kasvot. Ällistyksekseen hän oli nyt huomannut tytön pupillien olevan täysin valkoiset ja miettiessään, kuinka oli voinut olla moista huomaamatta ja oliko tämä olento edes ihminen, oli tyttö väläyttänyt hänelle nopean hymyn, joka oli saanut veren jäätymään hänen suonissaan. Se hymy ei ollut ollut ollenkaan samanlainen kuin aikaisemmat tytön nauraen antamat. Se hymy oli saanut pojan toivomaan, että hän olisi ollut mahdollisimman kaukana tytöstä juuri sillä hetkellä. Samalla tytön mekko ja hiukset olivat alkaneet värjäytyä mustaksi, ja hentoa mustaa usvaa oli alkanut nousta hänen jalkojensa ympäriltä.
"Tietämätön, olet astunut paikkaan, josta ei ole paluuta. Tästä hetkestä lähtien sielusi on oleva minun tästä ajasta viimeiseen aikaan. Elämänveresi tulee ruokkimaan maailmasi tuhoa. Varjojen tanssi tulee kertomaan pimeyden noususta."
oli tyttö sanonut äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisi kajahtanut Helvetin syvimmästä loukosta. Poika ei ollut koskaan halunnut mitään niin paljon kuin päästä pois tästä tilanteesta. Kauhu oli kuitenkin lamaannuttanut hänet täysin. Täällä hänen ruumiinsa oli voimakas, mutta mieli oli pettänyt hänet tällä kertaa! Pojan vielä ollessa keskittynyt tytön kasvoihin survaisi tyttö yhtäkkiä kädellään kohti pojan keskivartaloa. Ällistyneenä poika käänsi katseensa alas ja näki vatsaansa survaistun mustan tikarin kahvan. Haavasta vuoti mustaa vismaa, joka haihtui savuksi päästessään kosketuksiin ilman kanssa. Tyttö jatkoi kauhea virnistyksensä kasvoillaan:
"Olen merkinnyt sinut omakseni. Tulen nauttimaan jahdistamme tulevien öiden aikana."
Tässä kohtaa poika oli menettänyt tajuntansa unessa. Hän heräsi valveilla olon maailmassa talonsa keittiön lattialta kyljessään keittiöveitsi, jonka kaikki uskoivat hänen itse siihen syösseen. Seuraavana päivänä äiti oli vienyt hänet ensimmäisen kerran "jututtamaan mukavaa miestä". Viimeisen kahden kuukauden aikana tämä olento, jonka poika mielessään nimesi Nimettömäksi, ilmestyi unimaailmassa pojan eteen ottaen monia muotoja. Joskus hän oli jokin eläin, joskus taas karski murhamies. Aina Nimetön ei ottanut edes elävää muotoa. Kerran hän oli labyrintti, toisen kerran taas myrkky tikarin kärjessä. Tytön hahmossa Nimetön ei ollut ilmaantunut ensimmäisen kohtaamisen jälkeen. Monista muodoista huolimatta poika aavisti aina, että olento oli Nimetön. Hän ei osannut selittää sitä. Hän vain tiesi.
Poika ei tavannnut Nimetöntä joka yö unimaailmaan astuessaan. Silloin kun he kohtasivat, alkoi aina taistelu, joka merkitsi pojalle elämää tai kuolemaa. Viimeisten kuukausien aikana he olivat taistelleet fyysisen voiman lisäksi mielen voimasta hulluuden rajamailla. Toistaiseksi pojan äly oli pitänyt pintansa, mutta fyysisissä koitoksissa hän oli jäänyt toiseksi kerran jos toisenkin. Silloin hän aina heräsi valveilla olon maailmassa ruumistaan loukanneena. Ja aina haavat vaikuttivat itse aiheutetuilta. Lääkärit olivat jo alkaneet puhua hänen siirtämisestään laitoshoitoon. Poika ei välittänyt. Hän voisi käydä taisteluaan missä vain.
Kauhun täyttämän alun jälkeen poika oli alkanut nauttia kisailusta. Tai jahdista kuten Nimetön oli asian ilmaissut. Koitoksissa poika pääsi käyttämään unimaailmassa saamaansa uutta voimaansa. Hän myös löysi taisteluista nautinnollisia viettelyn elementtejä. Kahden hyvin voimakkaan olennon välinen voimainkoitos, jossa vuoropuhelu käytiin älyn ja fyysisen voiman keinoin. Poika ei ollut vielä kertaakaan saanut yliotetta, ja hänestä tuntuikin, että Nimettömälle tämä kaikki oli vain leikkiä alemman olennon kanssa. Poika odotti nauttien tilannetta, jolloin viimein saisi yliotteen. Hän ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin Nimettömän tunnustavan heidän yhdenvertaisuutensa.
Voimistuva tuuli heilutti viidakkopuiden lehviä. Poika mietti seuraavaa siirtoaan. Liikkuminen tiheän trooppisen metsän läpi ei tulisi olemaan helppoa. Puiden latvojen yläpuolella lentäminen oli poissa kyseestä. Nimetön havaitsisi hänet kilometrien säteeltä. Poika loi käteensä viidakkoveitsen mutta hylkäsi ajatuksen saman tien. Tuuhean pusikon katkomisesta kuuluisi liikaa ääntä. Tänään hän ei tekisi virheitä! Tänään hän viimein voittaisi jos ei nyt sotaa niin ainakin taistelun. Lopulta hän päätyi hitaan liikkumisen kannalle valiten varusteikseen maastokuvitetun armeijapuvun ja tukevat vaelluskengät. Poika lähti liikkeelle suunnaten kohti isoa kukkulaa, jolla suunnalla hän aavisti Nimettömän olevan. Hän arveli tämän aavistuksen kumpuavan samasta lähteestä kuin sen, kuinka hän pystyi tunnistamaan Nimettömän muodosta huolimatta. Ehkä Nimettömän hänelle tekemä merkintä oli syy tähän kaikkeen. Poika rämpi aikansa pitkin aluskasvillisuutta, kunnes tuskastui hitaaseen etenemiseen sen verran, että päätti laskea varovaisuuttaan pykälällä siirtyen kävelemisen sijaan loikkimaan puun oksalta toiselle. Unimaailmassa hän ei tuntenut väsymystä, ja moiset reaalimaailmassa yliluonnollisilta tuntuvat liikuntasuoritukset olivat helppoja. Hänen havaitsemisensa olisi kuitenkin hieman helpompaa. Yllätyksen tuoma etu tarkoitti usein voittoa näissä kisailuissa.
Poika saapui kukkulan laen reunalle pysähtyen runsaslehväisen puun oksalle tarkkailemaan paikkaa. Keskellä kukkulaa avautui koko laen kokoinen kraatteri, jonka pohjalla oli pieni kirkasvetinen lampi. Alueen eläimet todennäköisesti käyttivät sitä juomapaikkanaan. Lammen vastakkaisella rannalla torkkui puiden katveessa olento, joka muistutti huomattavasti tyttöä, NImettömän ensimmäistä hahmoa. Ehkä tämä oli hänen todellinen muotonsa? Poika ei ollut uskoa onneaan. Uskomatonta! Nimetön ei selvästikään ollut odottanut kohtaavansa poikaa tänä yönä. Poika mietti strategiaansa. Jos hän lähtisi kutistamaan neljänkymmenen metrin välimatkaa, saattaisi tarkkakorvainen Nimetön havaihtua, ja koitos menisi voimien mittelöksi. Ei, parempi olisi ampua hänet tältä etäisyydeltä. Poika ei ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt ampuma-aseita, mutta unimaailmassa se ei olisi mikään este. Hän halusi kuitenkin varmistuksen siltä varalta, että ensimmäinen laukaus menisi ohi. Ja mieluiten niin, että se ei paljastaisi hänen olinpaikkaansa.
Lopulta poika päätyi luomaan käteensä varsijousen, jonka kantama riittäisi tälle matkalle paremmin kuin hyvin. Hän loi vielä toisen niin ikään ladatun varsijousen viereensä oksalle oikealle puolelleen. Hänellä olisi kaksi yritystä. Toinen laukaus olisi ilmassa ennen, kuin Nimetön ehtisi reagoida ensimmäiseen. Poika otti tukevan asennon oksalla ja asetti jalkajousen olkaansa vasten. Hän oli lukenut jostain, ettei aseella kannata tähdätä liian kauan. Käsi alkaa täristä eikä tarkkuus ainakaan parane. Vaikka tämä sääntö ei välttämättä pätenyt unimaailmassa, päätti poika luottaa siihen. Jo nuolen lähtiessä liikkeelle poika tiesi onnistuneensa. Laukaus osuisi Nimetöntä rintaan jättäen ihmiselle kuolettavan haavan.
Nuoli upposi kohteeseensa kuin kuuma veitsi voihin. Poika päästi leveän virnistyksen. Tässä se nyt oli. Hänen voittonsa. Virne vaihtui kuitenkin ihmetykseksi, kun Nimetön pöllähti osuman voimasta savupilveksi haihtuen kuin tuhka tuuleen. Poika oli odottanut verta tai edes jotain muuta tuskaan viittaavaa. Parahdusta tai muuta vastaavaa. Mutta tässäkö tämä nyt oli? Oliko hän voittanut? Tämä voitto ei tuntunut yhtään niin makealta, kuin hän oli kuvitellut.
"Kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
nauraa kikattava tytön ääni sanoi pojan vasemmalta puolelta. Poika käänsi katseensa kohti ääntä huomaten, kuinka osana puun runkoa erottuivat tornin huipulta niin tutut tytön kasvot. Hädissään poika alkoi kopeloida takaansa varalla ollutta joustaan, jota ei kuitenkaan löytynyt siihen jätetyltä paikalta. Nopeasti taakse vilkaistessaan hän tajusi hävinneensä jälleen kerran. Puun oksasta oli kasvanut kaksi kättä, jotka pitelivät varsijousta tiukasti otteessaan. Nuoli oli suunnattu suoraan kohti pojan rintaa.
"Saaliin rooli sopii sinulle niin paljon paremmin kuin metsästäjän, pieni Tietämättömäni"
ilkkui Nimetön tällä kertaa niin heleällä tytön äänellään laukaistessaan nuolen kohti poikaa.
"Iiaaaaaaaaaaaaah!"
Poika havahtui hereille äitinsä kimeään kiljaisuun. Samalla tuskan aallot levisivät joka puolelle hänen ruumistaan. Silmät aukaistuaan poika totesi makaavansa keskellä kasaa lasinsiruja. Hän oli ilmeisesti ottanut kirjoituspöydän tuolinsa, lyönyt sillä ikkunan rikki, ja päätynyt syntyneeseen sirpalekasaan makaamaan. Muutaman sirpaleen hän oli iskenyt rintaansa. Verinoro valui hänen otsaltaan alas himmentäen näköä. Kymmenet pienet haavat ympäri kehoa muistuttivat häntä olemassaolostaan. Isä juoksi hänen luokseen estääkseen poikaa satuttamasta itseään lisää. Äiti lähti huoneesta vauhdilla ilmeisesti soittaakseen ambulanssin paikalle. He eivät ymmärtäneet. Poika oli hävinnyt taistelun jälleen kerran, mutta sota oli vielä kesken. Hän ei ollut valmis luovuttamaan. Hän ei koskaan luovuttaisi. Nimetön ei ymmärtänyt, että pojalle hänen valveilla olon maailmansa ruumiillinen tuska ei merkinnyt mitään. Vain unimaailmalla oli merkitystä. Vain siellä hän oli kokonainen. Ja siellä hän saavuttaisi ensi kerralla ensimmäisen voittonsa.
Poika nyökkäsi ääneti äidilleen, joka oli juuri peitellyt hänet sänkyyn. Äiti sulki valot ja kääntyi vielä katsomaan poikaa ennen kuin sulki oven. Poika näki äidin huolestuneen ilmeen hyvin käytävältä loistaneessa valossa. Viimeisimmän tapauksen jälkeen äiti oli poistanut huoneesta sakset ja muut esineet, joilla uskoi hänen voivan vahingoittaa itseään. Äidin huoli oli turhaa. Hän ei ymmärtänyt, että poika oli vahvimmillaan öisin.
Äiti oli juoksuttanut poikaa erityisasiantuntijalta toiselle. Lääkärit olivat todenneet pojalla eritasoisia psykooseja ja mielialahäiriöitä. Masennusta, harhaluuloisuutta ja viimeisimmän arvion mukaan jo lievää skitsofreniaa. Poika nauroi heille ääneti mielessään. Hekään eivät ymmärtäneet. He eivät koskaan ymmärtäisi.
Keskiyö lähestyi. Varjot aloittivat tanssinsa pojan huoneen seinillä. Poika tutkiskeli varjojen leikkiä tottuneen oloisesti. Alussa ne olivat pelottaneet häntä, mutta nykyään tanssilla oli rauhoittava vaikutus. Nyt hän tiesi. Ne kutsuivat häntä uneen. Uneen, jossa taistelu elämästä ja kuolemasta alkaisi taas. Varjot eivät olleet luonteeltaan pahoja. Ne toimivat viestinviejinä, puolueettomina onnen toivottajina. Poika sulki silmänsä ja otti mukavan asennon sängyssä. Hän oli valmis. Tänään hän vihdoin kääntäisi taistelun voitokseen.
***
Poika matkasi läpi unitasojen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Määränpää hohti kirkkaana hänen mielessään. Hänen oli päästävä alimmalle tasolle. Kaikki oli alkanut muutama kuukausi sitten. Poika oli nähnyt hirveitä painajaisia jo monta päivää peräkkäin. Yrittäessään paeta kammotuksia hän oli kurkottanut epätoivoisesti kaikkialle saaden viimein kiinni jostain. Poika ei ollut tiennyt mikä häntä odottaisi, mutta hänen oli päästävä pois. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli astunut syvemmälle. Hän oli löytänyt itsensä valtameren rannalta. Vesi oli puhtainta, jota hän oli koskaan nähnyt. Korallit loistivat meren pohjalta auringon kalpeassa valossa ja koreanväriset kalat uivat pelotta rantavesissä. Vieno tuuli oli hulmuttanut pojan pellavaisia hiuksia. Sillä hetkellä syvä rauhantunne oli vallannut pojan, ja hän tiesi pystyvänsä tässä paikassa mihin vain.
Lääkärit olivat kertoneet hänelle, ettei mikään tästä ollut totta. Että hänen pitäisi keskittyä valveilla olon maailmaan, olla kiltti poika äidilleen. Reaalimaailma, kuten lääkärit sitä olivat kutsuneet, oli aina tuntunut pojasta aivan liian rajoittuneelta. Miksi hänen piti olla oman hauraan ja heikon ruumiinsa vanki? Miksi hänen piti seurata ahdasmielisen fysiikan lakeja, joita hänelle yritettiin koulussa opettaa? Unessa hän viimein sai olla oma itsensä. Ruumis ei ollut rajoite vaan voimavara. Hänen mielensä pystyi asioihin, jotka olivat mahdottomia valveilla ollessa. Oli unimaailmassakin toki sääntöjä, ja asiat toimivat tietyllä tavalla. Mutta nämä säännöt eivät tuntuneet ollenkaan samalta kuin kettingit, jotka estivät poikaa nousemasta lentoon valveilla olon maailmassa.
Poika saapui määränpäähänsä alimmalle tasolle ja astui sisään unimaailmaan. Se tuntui aivan siltä kuin heräisi syvästä unesta. Tai kuin avaisi silmänsä ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa pojan kuulo havahtui ennen näköä. Hän kuuli hänelle tuntemattomien lintujen siritystä ja hyönteisten surinaa. Lehtien havinaa. Muiden aistien syntyessä kuuloon liittyi kuuma kostea tunne, rehveän trooppisen metsän hajut ja viimein näön ilmestyessä poika todensi tämänkertaiseksi paikaksi viidakon. Valveilla olon maailmassa aikaa olisi kutsuttu keskipäiväksi auringon porottaessa korkeimmillaan. Aikaisempina öinä hän oli löytänyt itsensä rannan lisäksi muun muassa vuoren huipulta, Afrikkalaiselta savannilta ja keskiaikaisesta linnasta. Joskus paikka oli tuttu entuudestaan mutta usein täysin uusi. Poika ei vielä täysin ymmärtänyt, miten unimaailma toimi, ja paikkojen vaihtelu oli yksi asia, josta hän ei ollut päässyt perille vielä.
Poika tarkkaili ympäristöään mutta ei havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa vilkkaan eläinkunnan pörinän ja lirkutuksen lomasta. Hyvä. Häntä ei ainakaan vielä oltu huomattu. Tai ei oltu huomattu kovin todennäköisesti, sillä tuuhean kasvuston rajoittaman näkymän kanssa ei voinut olla täysin varma. Ehkäpä tämä yö olisi viimein se, kun poika pääsisi yllättämään Nimettömän. Kolmannella matkallaan unimaailmassa poika oli löytänyt itsensä keskiaikaisesta kivilinnasta. Juostessaan pitkin kauniisti työstettyjä käytäviä hän oli sattumalta saapunut valtaisaan ruokasaliin, jonka katto nousi ainakin kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Salin toisella laidalla oli istunut nuori tyttö, suunnilleen pojan itsensä ikäinen. Hän oli ensimmäinen ihminen, johon poika oli törmännyt unimaailmassa. Tyttö oli kikattaen ottanut pojan käden omaansa ja johdattanut häntä pitkin linnaa. Yhdessä he olivat tutkineet linnan joka kolkan. Tyttö ei ollut sanonut mitään, ei edes omaa nimeään. Poika oli yrittänyt aloittaa keskustelun muutamaan otteeseen, mutta tyttö oli vain nauraa kikattanut ja juossut sitten seuraavaan huoneeseen.
Viimein he olivat saapuneet linnan keskellä sijainneen suuren tornin huipulle. Tornin alemmissa kerroksissa oli silkillä ja kullalla koristeltuja huoneita. Kuninkaallisen perheen asuintiloiksi poika oli niitä arvellut. Kovan viiman piiskaaman tornin huipulla poika ja tyttö olivat tarkkailleet yhdessä linnan ympärillä avautuvaa maisemaa.
"Eikö sinun olisi jo aika kertoa, kuka sinä olet? Tai kerro edes, että oletko sinäkin unimatkaaja?"
poika oli yrittänyt avata keskustelun jälleen kerran. Ainakaan tällä kertaa tytöllä ei ollut paikkaa, jonne paeta kysymystä. Tyttö oli kääntynyt katsomaan poikaa mietteliään näköisenä, ja he tutkivat toisiaan hetken. Poika oli jo aikaisemmin pannut merkille tytön silkkisen pehmeät pitkät tummanruskeat hiukset, yksinkertaisen mutta kauniin valkoisen mekon ja leikkisen oloiset nauravat kasvot. Ällistyksekseen hän oli nyt huomannut tytön pupillien olevan täysin valkoiset ja miettiessään, kuinka oli voinut olla moista huomaamatta ja oliko tämä olento edes ihminen, oli tyttö väläyttänyt hänelle nopean hymyn, joka oli saanut veren jäätymään hänen suonissaan. Se hymy ei ollut ollut ollenkaan samanlainen kuin aikaisemmat tytön nauraen antamat. Se hymy oli saanut pojan toivomaan, että hän olisi ollut mahdollisimman kaukana tytöstä juuri sillä hetkellä. Samalla tytön mekko ja hiukset olivat alkaneet värjäytyä mustaksi, ja hentoa mustaa usvaa oli alkanut nousta hänen jalkojensa ympäriltä.
"Tietämätön, olet astunut paikkaan, josta ei ole paluuta. Tästä hetkestä lähtien sielusi on oleva minun tästä ajasta viimeiseen aikaan. Elämänveresi tulee ruokkimaan maailmasi tuhoa. Varjojen tanssi tulee kertomaan pimeyden noususta."
oli tyttö sanonut äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisi kajahtanut Helvetin syvimmästä loukosta. Poika ei ollut koskaan halunnut mitään niin paljon kuin päästä pois tästä tilanteesta. Kauhu oli kuitenkin lamaannuttanut hänet täysin. Täällä hänen ruumiinsa oli voimakas, mutta mieli oli pettänyt hänet tällä kertaa! Pojan vielä ollessa keskittynyt tytön kasvoihin survaisi tyttö yhtäkkiä kädellään kohti pojan keskivartaloa. Ällistyneenä poika käänsi katseensa alas ja näki vatsaansa survaistun mustan tikarin kahvan. Haavasta vuoti mustaa vismaa, joka haihtui savuksi päästessään kosketuksiin ilman kanssa. Tyttö jatkoi kauhea virnistyksensä kasvoillaan:
"Olen merkinnyt sinut omakseni. Tulen nauttimaan jahdistamme tulevien öiden aikana."
Tässä kohtaa poika oli menettänyt tajuntansa unessa. Hän heräsi valveilla olon maailmassa talonsa keittiön lattialta kyljessään keittiöveitsi, jonka kaikki uskoivat hänen itse siihen syösseen. Seuraavana päivänä äiti oli vienyt hänet ensimmäisen kerran "jututtamaan mukavaa miestä". Viimeisen kahden kuukauden aikana tämä olento, jonka poika mielessään nimesi Nimettömäksi, ilmestyi unimaailmassa pojan eteen ottaen monia muotoja. Joskus hän oli jokin eläin, joskus taas karski murhamies. Aina Nimetön ei ottanut edes elävää muotoa. Kerran hän oli labyrintti, toisen kerran taas myrkky tikarin kärjessä. Tytön hahmossa Nimetön ei ollut ilmaantunut ensimmäisen kohtaamisen jälkeen. Monista muodoista huolimatta poika aavisti aina, että olento oli Nimetön. Hän ei osannut selittää sitä. Hän vain tiesi.
Poika ei tavannnut Nimetöntä joka yö unimaailmaan astuessaan. Silloin kun he kohtasivat, alkoi aina taistelu, joka merkitsi pojalle elämää tai kuolemaa. Viimeisten kuukausien aikana he olivat taistelleet fyysisen voiman lisäksi mielen voimasta hulluuden rajamailla. Toistaiseksi pojan äly oli pitänyt pintansa, mutta fyysisissä koitoksissa hän oli jäänyt toiseksi kerran jos toisenkin. Silloin hän aina heräsi valveilla olon maailmassa ruumistaan loukanneena. Ja aina haavat vaikuttivat itse aiheutetuilta. Lääkärit olivat jo alkaneet puhua hänen siirtämisestään laitoshoitoon. Poika ei välittänyt. Hän voisi käydä taisteluaan missä vain.
Kauhun täyttämän alun jälkeen poika oli alkanut nauttia kisailusta. Tai jahdista kuten Nimetön oli asian ilmaissut. Koitoksissa poika pääsi käyttämään unimaailmassa saamaansa uutta voimaansa. Hän myös löysi taisteluista nautinnollisia viettelyn elementtejä. Kahden hyvin voimakkaan olennon välinen voimainkoitos, jossa vuoropuhelu käytiin älyn ja fyysisen voiman keinoin. Poika ei ollut vielä kertaakaan saanut yliotetta, ja hänestä tuntuikin, että Nimettömälle tämä kaikki oli vain leikkiä alemman olennon kanssa. Poika odotti nauttien tilannetta, jolloin viimein saisi yliotteen. Hän ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin Nimettömän tunnustavan heidän yhdenvertaisuutensa.
Voimistuva tuuli heilutti viidakkopuiden lehviä. Poika mietti seuraavaa siirtoaan. Liikkuminen tiheän trooppisen metsän läpi ei tulisi olemaan helppoa. Puiden latvojen yläpuolella lentäminen oli poissa kyseestä. Nimetön havaitsisi hänet kilometrien säteeltä. Poika loi käteensä viidakkoveitsen mutta hylkäsi ajatuksen saman tien. Tuuhean pusikon katkomisesta kuuluisi liikaa ääntä. Tänään hän ei tekisi virheitä! Tänään hän viimein voittaisi jos ei nyt sotaa niin ainakin taistelun. Lopulta hän päätyi hitaan liikkumisen kannalle valiten varusteikseen maastokuvitetun armeijapuvun ja tukevat vaelluskengät. Poika lähti liikkeelle suunnaten kohti isoa kukkulaa, jolla suunnalla hän aavisti Nimettömän olevan. Hän arveli tämän aavistuksen kumpuavan samasta lähteestä kuin sen, kuinka hän pystyi tunnistamaan Nimettömän muodosta huolimatta. Ehkä Nimettömän hänelle tekemä merkintä oli syy tähän kaikkeen. Poika rämpi aikansa pitkin aluskasvillisuutta, kunnes tuskastui hitaaseen etenemiseen sen verran, että päätti laskea varovaisuuttaan pykälällä siirtyen kävelemisen sijaan loikkimaan puun oksalta toiselle. Unimaailmassa hän ei tuntenut väsymystä, ja moiset reaalimaailmassa yliluonnollisilta tuntuvat liikuntasuoritukset olivat helppoja. Hänen havaitsemisensa olisi kuitenkin hieman helpompaa. Yllätyksen tuoma etu tarkoitti usein voittoa näissä kisailuissa.
Poika saapui kukkulan laen reunalle pysähtyen runsaslehväisen puun oksalle tarkkailemaan paikkaa. Keskellä kukkulaa avautui koko laen kokoinen kraatteri, jonka pohjalla oli pieni kirkasvetinen lampi. Alueen eläimet todennäköisesti käyttivät sitä juomapaikkanaan. Lammen vastakkaisella rannalla torkkui puiden katveessa olento, joka muistutti huomattavasti tyttöä, NImettömän ensimmäistä hahmoa. Ehkä tämä oli hänen todellinen muotonsa? Poika ei ollut uskoa onneaan. Uskomatonta! Nimetön ei selvästikään ollut odottanut kohtaavansa poikaa tänä yönä. Poika mietti strategiaansa. Jos hän lähtisi kutistamaan neljänkymmenen metrin välimatkaa, saattaisi tarkkakorvainen Nimetön havaihtua, ja koitos menisi voimien mittelöksi. Ei, parempi olisi ampua hänet tältä etäisyydeltä. Poika ei ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt ampuma-aseita, mutta unimaailmassa se ei olisi mikään este. Hän halusi kuitenkin varmistuksen siltä varalta, että ensimmäinen laukaus menisi ohi. Ja mieluiten niin, että se ei paljastaisi hänen olinpaikkaansa.
Lopulta poika päätyi luomaan käteensä varsijousen, jonka kantama riittäisi tälle matkalle paremmin kuin hyvin. Hän loi vielä toisen niin ikään ladatun varsijousen viereensä oksalle oikealle puolelleen. Hänellä olisi kaksi yritystä. Toinen laukaus olisi ilmassa ennen, kuin Nimetön ehtisi reagoida ensimmäiseen. Poika otti tukevan asennon oksalla ja asetti jalkajousen olkaansa vasten. Hän oli lukenut jostain, ettei aseella kannata tähdätä liian kauan. Käsi alkaa täristä eikä tarkkuus ainakaan parane. Vaikka tämä sääntö ei välttämättä pätenyt unimaailmassa, päätti poika luottaa siihen. Jo nuolen lähtiessä liikkeelle poika tiesi onnistuneensa. Laukaus osuisi Nimetöntä rintaan jättäen ihmiselle kuolettavan haavan.
Nuoli upposi kohteeseensa kuin kuuma veitsi voihin. Poika päästi leveän virnistyksen. Tässä se nyt oli. Hänen voittonsa. Virne vaihtui kuitenkin ihmetykseksi, kun Nimetön pöllähti osuman voimasta savupilveksi haihtuen kuin tuhka tuuleen. Poika oli odottanut verta tai edes jotain muuta tuskaan viittaavaa. Parahdusta tai muuta vastaavaa. Mutta tässäkö tämä nyt oli? Oliko hän voittanut? Tämä voitto ei tuntunut yhtään niin makealta, kuin hän oli kuvitellut.
"Kaikki ei ole sitä miltä näyttää."
nauraa kikattava tytön ääni sanoi pojan vasemmalta puolelta. Poika käänsi katseensa kohti ääntä huomaten, kuinka osana puun runkoa erottuivat tornin huipulta niin tutut tytön kasvot. Hädissään poika alkoi kopeloida takaansa varalla ollutta joustaan, jota ei kuitenkaan löytynyt siihen jätetyltä paikalta. Nopeasti taakse vilkaistessaan hän tajusi hävinneensä jälleen kerran. Puun oksasta oli kasvanut kaksi kättä, jotka pitelivät varsijousta tiukasti otteessaan. Nuoli oli suunnattu suoraan kohti pojan rintaa.
"Saaliin rooli sopii sinulle niin paljon paremmin kuin metsästäjän, pieni Tietämättömäni"
ilkkui Nimetön tällä kertaa niin heleällä tytön äänellään laukaistessaan nuolen kohti poikaa.
***
"Iiaaaaaaaaaaaaah!"
Poika havahtui hereille äitinsä kimeään kiljaisuun. Samalla tuskan aallot levisivät joka puolelle hänen ruumistaan. Silmät aukaistuaan poika totesi makaavansa keskellä kasaa lasinsiruja. Hän oli ilmeisesti ottanut kirjoituspöydän tuolinsa, lyönyt sillä ikkunan rikki, ja päätynyt syntyneeseen sirpalekasaan makaamaan. Muutaman sirpaleen hän oli iskenyt rintaansa. Verinoro valui hänen otsaltaan alas himmentäen näköä. Kymmenet pienet haavat ympäri kehoa muistuttivat häntä olemassaolostaan. Isä juoksi hänen luokseen estääkseen poikaa satuttamasta itseään lisää. Äiti lähti huoneesta vauhdilla ilmeisesti soittaakseen ambulanssin paikalle. He eivät ymmärtäneet. Poika oli hävinnyt taistelun jälleen kerran, mutta sota oli vielä kesken. Hän ei ollut valmis luovuttamaan. Hän ei koskaan luovuttaisi. Nimetön ei ymmärtänyt, että pojalle hänen valveilla olon maailmansa ruumiillinen tuska ei merkinnyt mitään. Vain unimaailmalla oli merkitystä. Vain siellä hän oli kokonainen. Ja siellä hän saavuttaisi ensi kerralla ensimmäisen voittonsa.
Varjot tanssivat öisin - runo
Varjot tanssivat öisin
Laulavat lauluaan
Nuo mielen paholaiset
Käyvät valmiina taistohon
Laulavat lauluaan
Nuo mielen paholaiset
Käyvät valmiina taistohon
Yö on pimeyden valtaa
Nukkuvat luojan luomat
Vain harva heistä tietää
Peloista öisen valtakunnan
Nukkuvat luojan luomat
Vain harva heistä tietää
Peloista öisen valtakunnan
Kuka vastaan nousta uskaltaisi
Tietämättömille rauhan suoda voisi
Kiitosta hälle ei annettaisi
Pelastaja tuntematon
Tietämättömille rauhan suoda voisi
Kiitosta hälle ei annettaisi
Pelastaja tuntematon
Varjot tanssivat öisin
Laulavat lauluaan
Nuo mielen paholaiset
Käyvät valmiina taistohon
Laulavat lauluaan
Nuo mielen paholaiset
Käyvät valmiina taistohon
Tervetuloa Iltahämärän majataloon
Kolea syystuuli vihmoo matkamiehen vaatteita. Aurinko on jo melkein kadonnut horisontin taakse. Vain viimeiset säteet valaisevat enää metsän läpi kulkevaa tietä. Tiellä ei näy muita kulkijoita, ei ole näkynyt enää muutamaan tuntiin. Matkamies kietoo viittaansa tiukemmin ympärilleen saadakseen paremmin suojaa tuulelta. Pian valo muuttuisi hämäräksi ja vuodenajasta johtuen nopeasti pimeäksi. Matkamiehelle vakuutettiin metsän toisella laidalla, että hän ehtisi metsän läpi ennen pimeän tuloa. Eikös metsän toisella puolella pitänyt olla majatalokin, jossa hän voisi viettää yönsä?
Hämärän jo laskeuduttua matkamies kuulee viimein elonmerkkejä muista ihmisistä. Jostain edestäpäin kuuluu hevosten ääntelyä. Metsän siimeksen läpi matkamies erottaa hämärässä kirkkaasti loistavien lyhtyjen valon. Lähemmäksi päästyään matkamies huomaa lyhtyjen valaisevan hirsipuisen rakennuksen etupihaa. Rakennus on majataloksi pienehkö mutta asumukseksi suuri. Etuoven yläpuolella olevassa kyltissä lukee "Iltahämärän majatalo". Matkamies avaa etuoven reippaasti. Hän voi jo kuulla sisältä kaikuvan juttelun, laulun ja naurun äänet. Sisältä tulviva valo sokaisee matkamiehen hetkeksi. Hänen nenäänsä leijailevat herkulliset tuoksut, jotka lupaavat niin lämpimän muhennoksen kuin lämmintä juotavaakin. Sisään astuttuaan ja oven suljettuaan matkamiestä tervehtii ensimmäisenä majatalon pyylevä isäntä:
"Tervetuloa Iltahämärän majataloon! Paikkaan, jossa yksinäinenkin kulkija saa turvaa koleudelta, vatsansa täyteen ja pehmeän pedin yöksi. Astu sisään ja kerro tarinasi matkamies, täältä löydät kuulijoita!"
Hämärän jo laskeuduttua matkamies kuulee viimein elonmerkkejä muista ihmisistä. Jostain edestäpäin kuuluu hevosten ääntelyä. Metsän siimeksen läpi matkamies erottaa hämärässä kirkkaasti loistavien lyhtyjen valon. Lähemmäksi päästyään matkamies huomaa lyhtyjen valaisevan hirsipuisen rakennuksen etupihaa. Rakennus on majataloksi pienehkö mutta asumukseksi suuri. Etuoven yläpuolella olevassa kyltissä lukee "Iltahämärän majatalo". Matkamies avaa etuoven reippaasti. Hän voi jo kuulla sisältä kaikuvan juttelun, laulun ja naurun äänet. Sisältä tulviva valo sokaisee matkamiehen hetkeksi. Hänen nenäänsä leijailevat herkulliset tuoksut, jotka lupaavat niin lämpimän muhennoksen kuin lämmintä juotavaakin. Sisään astuttuaan ja oven suljettuaan matkamiestä tervehtii ensimmäisenä majatalon pyylevä isäntä:
"Tervetuloa Iltahämärän majataloon! Paikkaan, jossa yksinäinenkin kulkija saa turvaa koleudelta, vatsansa täyteen ja pehmeän pedin yöksi. Astu sisään ja kerro tarinasi matkamies, täältä löydät kuulijoita!"
***
Kukapa ei nauttisi kolealla ilmalla takkatulen lämmöstä, kahvi tai kaakao kädessä ja mukavan tarinan ääressä. Tähän tunnelmaan pääsee ilman takkaakin kotoisan nojatuolin ja hyvän kirjan avulla. Alettuani kirjoittamaan ylös päässäni syntyviä tarinoita loin tämän blogin saadakseni paikan, jonne niitä julkaista. Tavoitteenani on julkaista viikoittain ainakin yksi teksti. Tahti saattaa olla fiktiivisten novellien, runojen ja jatkokertomusten osalta liian nopea, joten väliin saattaa luikahtaa silloin tällöin juttuja tosielämästä tai minua kiinnostavista aiheista.
Ensimmäinen tarina on runo ja novelli kombinaatio "Varjot tanssivat öisin", joka syntyi päässäni muutama päivä sitten nukkumaan mennessäni. Tarina syntyi yllättävän helposti ja kirjoittamiseenkin meni vain vajaa päivä. Tarinassa käsitellään varsin rankkojakin aiheita, en kuitenkaan koe tarinaa itse ainakaan masentavaksi. Jokainen voi luoda omat johtopäätöksensä ja kaikki kommentit ovat tervetulleita. Toivottavasti Iltahämärän majatalo on pystyssä vielä syksylläkin, ettei mene otsikko ihan hukkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)