Aamuauringon vielä noustessa nuori nainen katseli allaan avautuvaa näkymää raunioituneeseen Akran kylään. Läheinen kukkula antoi hyvän näkymän vuosi sitten poltettuun kylään. Moni olisi pitänyt naista vähintäänkin sievänä. Jokunen kutsunut ehkä jopa kaunottareksi. Nainen oli pukeutunut yksinkertaiseen nahkanuttuun ja villahousuihin. Nahkasaappaat olivat kuluneet mutta hyvin hoidetut. Pitkät mustat hiuksensa hän oli palmikoinut yhdelle letille, jotteivat ne haittaisi vikkelää liikkumista ja esteetöntä näköä tilanteen niin vaatiessa. Hän kantoi mukanaan lyhyttä jousta, nuoliviiniä lanteellaan sekä kovia kokenutta nahkareppua, joka kertoi runsaasta matkustamisesta. Hän oli kuin kuka tahansa metsästäjä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että hän oli nainen. Vielä tänäkään päivänä se ei ollut tavallista.
Kirie tarkasteli Akraa, jota oli kutsunut kodikseen vielä neljä vuotta sitten. Olihan hän kuullut huhuja kylän tuhosta, mutta hänen oli kuitenkin nähtävä rauniot omin silmin. Akra oli ollut jos ei nyt kukoistava niin ainakin varakas maatalousyhteisö muiden Oksavirran varrella sijaitsevien kylien tapaan. Varsinainen kylä koostui vain noin viidestäkymmenestä rakennuksesta, mutta paikalliset laskivat myös lähellä sijaitsevat maatalot peltoineen osaksi Akraa. Kyläyhteisöä koskevat tärkeät päätökset olivat kyläneuvoston ja sitä johtaneen pormestarin vastuulla. Neuvosto koostui seudun isoimmat tilukset omaavista maanomistajista ja kylän taitavimmista käsityöläisistä. Pormestari oli yleensä alueen suurin maanomistaja, ja virkaa olikin hoitanut kolme viime sukupolvea Dorstenin suku, jonka vehnäpellot ulottuivat aina itäisten Viimavuorien alarinteille asti.
Kirien katse kiinnittyi Akran keskellä sijaitsenneen Dorstenin kartanon raunioihin. Nähtyään matkoillaan aatelisten kartanoita hän tiesi, ettei se oikeastaan ollut kartano, mutta Dorstenin talo oli kuitenkin ollut kylän suurin rakennus. Hänen lapsuudenkotinsa. Kirie oli koko nimeltään Kirie Dorsten, Akran viimeisimmän pormestarin Jaakob Dorstenin ainoa lapsi. Se oli asema, joka oli tuntunut pienestä lapsesta niin ylpeältä, mutta joka vuosien saatossa oli alkanut ahdistamaan yhä enemmän ajaen hänet lopulta karkaamaan kotikylästään. Kylässä oli alkanut kiertää huhuja Kirien ja kaksi vuotta nuoremman kutojan tyttären Meerin liiankin läheisistä väleistä. Eivät he olleet oikeastaan kerenneet tehdä mitään, mistä olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä, mutta kun läheisessä Heisrin kylässä jäi varakas maatilallinen leskeksi, päätti isä vaimentaa huhut poliittisella naimakaupalla. Sellainen ei sopinut 15-vuotiaalle Kirielle, ja niimpä hän ilmoitti Meerille palaavansa muutaman vuoden kuluttua hakemaan tätä ja lähti yönselkään jättäen taakseen kaiken, jonka oli koskaan tuntenut.
Ja nyt hän oli palannut. Juuri sopivasti ennen sadonkorjuukauden alkua, jolloin tavallisesti vietettiin hääjuhlia. Nuoret maatilalliset esittelivät vaurauttaan yrittäen saavuttaa tyttöjen suosion. Meeri olisi melkein seitsemäntoista, juuri sopivassa naimaiässä Akran perinteiden mukaan. Mutta kylää ei enää ollut. Ei Meeriä. Viikko sitten hän oli kuullut ensimmäiset tarinat Akran tuhosta. Tarinat vaihtelivat, mutta ydin oli sama: Akraa ei enää ollut. Kirie tunsi kyyneleiden olevan tulossa. Ei niinkään kylän mutta Meerin vuoksi.
"Tunsitko täältä ketään?"
miehen ääni kysyi Kirien takana. Kirie hätkähti äkillisen äänen johdosta. Mies ei ollut päästänyt mitään ääntä lähestyessään. Kirie oli ylpeä taidoistaan jäljittämisen, metsästyksen ja huomaamatta liikkumisen saralla. Hän luotti kuuloonsa ja näköönsä tavallista enemmän ja piti itsestään selvyytenä sitä, että oli tilanteen herra missä sitten liikkuikaan. Ja hänet oli yllätetty! Kirie kääntyi kohottaen samalla joustaan vain ällistyäkseen nähdessään harmaapartaisen sauvaan nojaavan vanhuksen. Vanhus kohotti kulmiaan kysyvästi ja Kirie laski aseensa häpeilevästi.
Kirie ei tunnistanut vanhusta Akrasta. Vanha mies oli Kirietä lähes päätä pidempi. Hänen pitkähköt jo harmaantuneet hiuksensa ulottuivat olkapäille ja suippomainen parta rinnan tasolle. Hän oli pukeutunut yksinkertaisiin ruskean ja mustan sävyisiksi värjättyihin villavaatteisiin. Miehen asustuksen täydensi kulunut mutta siisti tummanruskea viitta. Kirie pani merkille, että miehen vaatteet olivat epätavallisen paksut lämpimän loppukesän ilmoihin, ja sopivat paremmin syksyn tuuliin ja sateisiin. Vanhus ei kuitenkaan näyttänyt hikoilevan vaan tarkkaili vain tyynesti Kirietä ottaen tukea tammisauvastaan, joka ulottui häntä pään korkeudelle.
Kirie päätti vastata varovaisesti painottaen, ettei ollut paikallisia:
"Tulin kaukaa tapaamaan ystävääni. Mitä täällä on tapahtunut?"
Vanhus asteli Kirien viereen ja käänsi murheellisen oloisena katseensa alla avautuvaan rauniokasaan. Hän alkoi kertomaan hiljaisella äänellä:
"Siitä on lähes täsmälleen vuosi. Pitkän jahdin jälkeen kuninkaallinen ratsuosasto sai ahdistettua Teurastajana tunnetun rosvoparonin joukkioineen vasten Oksavirtaa. Teurastaja oli nimensä veroinen raakalainen, jonka ryöstöretkiltä pitkin Itäistä provinssia ei montaa todistajaa jäänyt. Ja niimpä hän ahdistettuna kuohuvaa virtaa vasten tarttui ainoaan oljenkorteensa, jolla saattoi välttää hirsipuun. Hän lähti ylittämään jokea kohdassa, jossa joki oli leveimmillään ja virta rajuimmillaan. Ylitys maksoi paljon. Vain parisenkymmentä hänen lähes satapäisestä joukostaan pääsi elossa toiselle puolelle. Hevosia vain muutama. Teurastaja johti jäljelle jääneen joukkonsa syvemmälle itään pieneen Oksavirran haaraan. Haaraan, jonka varrella Akra oli sinä iltana aloittamassa vuotuista sadonkorjuujuhlaansa."
Kirie kuunteli sanomatta sanaakaan. Hän saattoi jo arvata tarinan lopun, mutta antoi kuitenkin vanhuksen jatkaa loppuun asti:
"Juhlakansa oli kokoontunut tavalliseen tapaan laitumelle kylän eteläpuolelle. Laulu ja musiikki raikui, ja ihmiset pyörähtelivät perinnetanssien askelien mukaan, kun Teurastaja ratsasti Akraan. Maatilallisista ja käsityöläisistä ei ollut vastusta kahdellekymmenelle murhamiehelle. Osa pääsi pakenemaan läheisiin metsiin tai piiloutumaan kellareihin, mutta sinä yönä Akra menetti yli puolet väestään ja paloi tuhkaksi jättäen vain perustukset jälkeensä. Teurastaja saatiin kiinni kaksi päivää myöhemmin ja hirtettiin viikon sisään. Akra oli kuitenkin kokenut tuhonsa."
"Miksei Akraa jälleenrakennettu uhan ollessa ohi?"
Kirie kysyi, vaikka ääni hänen päässään huusi häntä kysymään, oliko Meeri elävien vai kuolleiden joukossa.
"Ihmiset puhuivat pormestarin tyttären kirouksen koituneen viimein kylän tuhoksi. Erityisesti vanha kansa piti paikkaa kirottuna. Uskon kuite.."
vanhus aloitti joutuen Kirien keskeyttämäksi tämän huutaessa väliin:
"Pormestarin tyttären?"
"Akrassa kerrottiin tarinaa joitakin vuosia sitten kadonneesta pormestari Dorstenin tyttärestä, jonka kerrotaan harrastaneen noituutta pahuuden palveluksessa. Moraalittomien puuhiensa viettelemänä tyttö kieltäytyi oivasta naimakaupasta ja kirosi koko kylän lähtiessään jättäen sen paholaisen haltuun. Uskon kuitenkin, että jälleenrakentaminen jätettiin toistaiseksi surun ollessa vielä mielessä, ja pienen selviytyjämäärän takia oli luonnollisempaa soluttautua osaksi muita lähialueen kyliä."
vanhus jatkoi hätkähtämättä. Kirie tuskin kuuli vanhuksen tarinan loppua. Eihän vanha mies voinut tietää, kuka hän oli. Hän oli varma, ettei ollut koskaan aikaisemmin tavannut miestä. Ehkä se oli vain sattumaa, että vanhus oli maininnut hänet. Pilke miehen silmäkulmassa antoi kuitenkin vaikutelman huvittuneisuudesta.
"Kuka oli ystäväsi, jota tulit tapaamaan?" vanhus kysyi.
"Tunsin kutoja Shandolinin perheineen. Ja Dorstenin perhe oli äitini tuttavia."
Kirie ei malttanut olla kysymättä vanhemmistaan, vaikka ei ollutkaan ajatellut heitä matkallaan Akraan.
"Vai että Shandolinit. Kuulemani mukaan valitettavasti kutojapariskunta kuoli hyökkäyksessä. Heidän nuori tyttärensä on elossa. Dorstenit taas... Pormestari Jaakob oli ensimmäisiä uhreja. Hän halusi varmistaa mahdollisimman monen pääsevän pakoon kaaoksenkin keskellä. Hänen vaimonsa selvisi ja puhutaan, että hän avioitui viime vuonna mukavan leskimiehen kanssa Naarin kylässä."
vanhus selosti. Helpotuksen aalto kulki Kirien lävitse. Meeri oli elossa! Hänen vanhempansa taasen: Kirie ei tuntenut surua isänsä kuolemasta. Viha isää kohtaan oli haihtunut vuosien saatossa, ja jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys ilman mitään tunteita. Olipahan hän sentään kuollut kuten elänytkin: Akrasta huolehtien oman etunsa nojallakin. Kirie oli tyytyväinen, että äiti oli löytänyt lohtua ja iloa loppuelämäkseen. Äiti oli aina ollut hänelle hyvä, ja vaikka Kiriellä ei ollut aikomustakaan tavata äitiään, toivoi hän äidilleen kaikkea hyvää.
Kirie oli juuri aikeissa kysyä Meerin olinpaikasta vanhalta mieheltä, kun tämä yhtäkkiä sanoi voimakkaalla äänensävyllä, joka oli täysin erilainen tähän astisesta hiljaisesta ja heikon oloisesta vanhuksesta:
"Kirie Dorsten, minulla on sinulle viesti Meeri Shandolinilta."
Kirie oli kuin puulla päähän lyöty. Vanhus tunsi hänet ja oli selvästi pitänyt häntä pilkkanaan koko ajan. Kirie aikoi sanoa vanhukselle kuultavansa, kun tämä ojensi sinetöityä kirjettä hänelle. Pormestarin tyttärenä häntä oli opetettu lukemaan ja kirjoittamaan, mutta käsityöläisten keskuudessa maaseudulla se oli harvinaista.
"Älä yritä huijata minua. Meeri ei osaa kirjoittaa."
Kirie sanoi katsoen vanhusta epäillen. Vanhus jatkoi samalla vahvalla äänellä:
"Sinä et ole ainoa, joka on muuttunut näiden neljän vuoden aikana, Kirie Dorsten. Meeri ei ole enää se hiljainen kutojan tytär, jonka sinä tunsit. Hän lähti Akrasta vain vuosi sinun jälkeesi tarkoituksenaan löytää sinut. Tiemme kohtasivat ja otin hänet siipeni alle. Kun kerroin Meerille sinun olevan matkalla Akraan, hän halusi palavasti olla se, joka ottaisi sinut vastaan. Hänellä on kuitenkin tärkeä tehtävä, joka ei sallinut hänen läsnäoloaan täällä tänään."
Kirie otti sanattomana vanhuksen ojentaman kirjeen. Tämä jälleennäkeminen ei sujunut ollenkaan niin, kuin hän oli ajatellut. Hänen mielessään hän matkustaisi Akraan ja pelastaisi Meerin tylsältä elämältä työläisen vaimona. He matkustaisivat yhdessä, ja hän näyttäisi Meerille maailman tavat. Maailmassa on paikkoja, joissa heidän suhteelleen oltaisiin suvaitsevaisia. Hän oli takertunut ideaan, että Meeri tarvitsi nimenomaan häntä. Kirie rikkoi sinetin ja luki Meerin kirjoittaman viestin:
"Rakas Kirie
Olen pahoillani, että en pysty täyttämään lupaustamme tavata Akrassa palatessasi. Sinä tosin taisit olettaa minun jäävän kylään. Muistatko, kun puhuimme lähtösi iltana kuinka maailmassa on paljon muutakin kuin vain kotikylä, ja kuinka kokisimme sen yhdessä jonain päivänä. Kylässä puhuttiin minusta edelleen pahaa lähtösi jälkeen, joten päätin lähteä ja kokea seikkailun huuman itsekin. Mietin vain, kuinka ilahtuisit, kun yllättäen ilmestyisin ylpeänä eteesi. Olin nuori ja hölmö.
Mestari pelasti minut varmalta kuolemalta. Minulla ei ollut taitoja selvitä ulkomaailmassa saatika sitten rahaa tai edes mitään tietoa olinpaikastasi. Onneksi mestari sattui paikalle samaan aikaan, kun tapasin ensimmäiset rosvot. Sinä päivänä päätin, että kun ilmestyisin eteesi, olisin vahva ja itsenäinen.
Mestari auttoi minua ymmärtämään, että maailmassa levottomuudet kasvavat päivä päivältä nykyään. Mestarillani on tärkeä tehtävä, ja minä haluan auttaa häntä. Jos etsit vielä paikkaasi maailmassa, ja olet epävarma kohtalostasi, anna mestarini näyttää sinulle tie. Hän näytti minulle, enkä kadu päätöstäni.
Toivottavasti tiemme kohtaavat taas pian.
Meeri"
Kirie nosti katseensa kirjeestä vanhukseen kasvoillaan kysymyksiä täynnä oleva ilme. Vanha mies väläytti leveän hymyn ja kysyi:
"Oletko kuullut Varjokilven killasta?"
